Kulmaikkunan kunnostus

Ihanaa, verannan kulmassa on jälleen ikkuna. Alkoikin mokoma vanerinpala jo kyllästyttää.

Kahdeksanruutuisen ikkunan entisöinti oli työläs homma ja venyi turhaan koko kesän yli. Aina oli olevinaan jotain kiireellisempää, joten siirtelin maalausta odottavaa karmia verannan nurkasta toiseen, jaloista pois.

Sitten otin itseäni niskasta kiinni, ripustin karmin yläkulmistaan verannan kattoon ja maalasin sen. Maalia olisi voinut vähän ohentaa, mutta en sitä hoksannut. Hyvin se näytti kuitenkin imeytyvän.

Viikon verran kuivattelin maalia, sitten nostin karmin ruokapöydälle kitattavaksi.

Lasiruudut eivät olleet mitään siistejä neliöitä vaan aika karkeasti leikattuja. Ne olivat myös hyvin eri paksuisia, ohuimmat varmaan vanhimpia ja muut sitten vuosien mittaan uusittuja. Sommittelin paksuimmat alaosaan, ajatellen että siinä rikkoutumisvaara on isompi.

Olin tietenkin jo unohtanut osan kevään opeista, mutta rohkeasti aloin kittaamaan. Luonnostani olen aika runsaskätinen ja niinpä kittiäkin kului reilusti. Toisaalta lasiruudut olivat monin paikoin aika nafteja, hyvä kun ylettivät puuosien päälle. Joten kittiä tarvittiin aika leveälti.

Hitaasti työ eteni, mutta yksi kerrallaan sain paineltua ruudut kiinni. Viimeisen jälkeen käänsin karmin ja leikkasin kittiveitsellä ylimääräiset pois.

Ennen päällikittausta muistin kuin muistinkin naulata stiftilangat. Ne varmistavat, että lasiruutu pysyy paikallaan, eikä ole pelkästään kitin varassa. Naulaus oli kyllä hankalaa. Toisaalta, koska lasit olivat paikoin kaukana välipuista ja toisaalta, koska välipuut ovat niin kapeat. Langat olisi varmaan kannattanut naulata aina kahden ruudun yhteisiksi, välipuusta läpi, mutta en tullut sitä ajatelleeksi.

Päällikittauksessa meinasi jo usko loppua. Tuntui, että sitä ei millään saa siistiksi ja stiftilankoja piiloon. Kittiäkin olisi pitänyt jollain tavalla ymmärtää sekoittaa. Se oli päältä aika jämäkkää, mutta pohjalta vetistä, ihan tuli keramiikkakurssin savityöt mieleen. Viimeisessä ruudussa voi olla keväällä aika putsaaminen.

Ennen syyspimeitä ikkuna nostettiin vihdoin paikalleen. Siis mallattiin, ruuvattiin, avattiin, höylättiin, vuoltiin ja taas ruuvattiin. Hiukan mielessämme manailtiin ja kovasti ähistiin.

Siinä se saa nyt kuivatella kittejään ensi kesään asti. Kiinnitin vielä hyttysverkon suojaksi, etteivät linnut syö niitä.

Kesällä otetaan ikkuna vielä alas, maalataan ja kiinnitetään metallikulmat. Samalla toivottavasti jaksetaan kunnostaa vähän puitteita.

Hienohelmat

Keittiön ikkunoissa ne nyt hulmuavat, pellavaiset hienohelmat. Tai eivät ne oikeasti hulmua, ainakaan nyt talvella, kun ikkunat ovat visusti kiinni. Kauniisti laskostuvat, ja kun päästää narut vapaaksi, laskeutuvat suorana peittämään illan hämärää.

Sitä juuri kaipasin, kevyttä näkösuojaa iltaan ja yöhön. Tähän asti ikkunoissa on ollut vain pienet yläkapat, ja pimeä on tuntunut ikävältä. Pöytäliinojakin olen välillä ripustellut verhoiksi, että on ollut mukavampi käydä nukkumaan. Tänä kesänä ei enää tarvitse.

Sen kun vain aukaisee narun pidikkeestä ja antaa pellavan laskeutua.

Verhojen tekovaiheista Nappi ja nonparellissa.

Sisustuslehdestä

Vihdoin sain tehdä katonrajaan kirjahyllyn, sellaista olen monasti suunnitellut. Sopiva lauta löytyi ullakolta, hiukan sitä hioin ja pariin kertaan maalasin. Hyllynkannakkeita yritin etsiä kirpputoreilta, mutta jouduin tyytymään sisustusliikkeeseen. Pienet seinähyllyt bongasin nettikirpparilta.

Ihana enkeli on lahja ystäviltä, ajalta kun tytöt olivat pieniä. Lintukuvioisen kasviprässin taas antoi naapurinrouva. Sen avulla voisi tehdä kauniita tauluja kukkasista ja muista puutarhan ihmeistä, mutta luulenpa sen pysyvän ihan koristeena.

Osa vanhoista kirjoista löytyi ensimmäisenä kesänä ullakolta - muun muassa puutarhakirja ja keittokirja, kuinkas muuten. Täydensin kokoelmaa samanhenkisillä katukirppislöydöillä. Hyllyllä on myös uudempaa lukemista, sadepäivien iloksi. Sekä tietenkin pari lainattua puutarhakirjaa, ja jokunen omakin.

Ullakolta löytyi myös Helsingin Sanomat kesäkuulta 1966 sekä heinäkuulta 1967, jolloin olin jo melkein neljän kuukauden ikäinen. Silloin tuli ihan sellainen olo, että tämä mökki oli tarkoitettu juuri minulle.

Romanttiset Carte Postal -taulut huomasin puistokirpparilla, juuri kun mökin kaupat oli tehty. Suuri kello taas tuli mökin mukana ja näyttää aina noin puoli seitsemän. Pieni sen sijaan pysyy hyvin ajassa. Se löytyi mikkelinmatkan varrelta, eräästä pikkupuodista, jossa täytyy aina ohi ajaessa poiketa.

Touhusin sisustustöitä aurinkoisena päivänä, leudon tuulen puhaltaessa ikkunasta. Kun kokonaisuus valmistui, istuin pitkät ajat sitä ihastelemassa. - Vähän kuin sisustuslehdestä leikattua, ajattelin.

Piipunjuuri

Nuohooja kävi viime kuussa. Kehui piippua tukevaksi ja hyväkuntoiseksi. - Näkee, että tämän on joku tehnyt itselleen, sanoi.

Piipun juuressa oleva pellitys on laitettu nyöhemmin, ilmeisesti pari vuotta sitten. Olisiko ullakolle norunut silloin vähän vettä, ainakin muurinkupeessa on sen näköisiä raitoja. Nyt pellitys on kuitenkin vähän irtoillut. - Kannattaa tiivistää, vesi on sellainen pirulainen, että se löytää pienimmänkin kulkutien.

Siispä tiivistetiin pellinreunat ja kapuloitiin isän ohjeen mukaan. Siinä saa kuivua ensi kesään asti.