Kuka mellasti verannallani?

Olipa yllätys kun astuin verannalle tänään. Joku oli juoksennellut pitkin poikin, myllännyt ruusukorissa, kaatanut kellon ja pienviljelijän.

Myös muovisen saappaanalustan kulmasta oli pala irti, mutta se vaatisi jo isomman eläimen, joten päättelin, että olen varmaan itse astunut kulman päälle pakkasella. Ja lohjennut pala on nyt vaan irronnut kunnolla.

Ruusunlehtien joukossa oli hiirenkakkoja, joten syyllinen oli aika helppo päätellä. Harvoin hiiret kuitenkaan tuolla tavoin loikkivat. Itse asiassa jälkiä ei ole näkynyt sen jälkeen, kun korjasin verannan lattian sekä sisällä suuren oksankolon.

Viime viikonloppuna kuitenkin tapasin jälkiä ullakolla, sieltähän harvemmin tulee katseltua ja asukkaita varmasti on. Nostin kierrätyspäivää varten jo alas vanhan lepolassen, jolle meillä ei ole käyttöä. Sen päällä oli kikaleita ja karistelin ne pihalle, kurkistellen samalla, ettei kankaan taitteissa ole pesän alkuja. En kuitenkaan ryhtynyt avaamaan tuolia, vaan nostin sen sisälle.

Olisiko käynyt niin, että tuolin poimuihin olisi kuitenkin jäänyt pesänalku. Lähdettyäni emo olisi kivunnut ullakolta alas sitä etsimään, tippunut ruusukoriin, meuhkannut itsensä sieltä ylös ja sitten juoksennellut pitkin, omaansa etsimässä. Tuoli kun oli oven takana huoneen puolella.

Lakaisin lattian ja päätin olla ajattelematta asiaa tänään sen enempää.

Talvikettu

Ketunjäljet pihalla ilahduttavat, niitä ei ole liikaa näkynyt. Ensimmäisenä kesänämme ketusta näkyi vilahdus, sen jälkeen parit jäljet talvessa.

Kovin olisi tervetullut vieras. Naapurin tuttavallisen kissan jäätyä auton alle kukaan ei oikein ole jahdannut hiiriä vakavissaan, ellei viimekesän minkkipesuetta lasketa. Ja minkki taas tekee tuhoa linnunpesille, se on kaunis mutta ikävä naapuri.

Hiiriä huomattavasti suurempi vaiva on kaneista, jotka syövät puutarhasta kaiken mitä ei ole suojattu verkoilla tai nostettu mokomien ulottumattomiin. Keittiöpuutarhan verkotus vielä menettelee, mutta kukkapenkeistä tulee vähän pöhkön näköisiä, jos ne kaikki täytyy aidata. Ketuille apajia riittäisi.

Viime keväänä, kun saatiin lunta, oli välillä portilla ruuhkaa. Tänä talvena ei ole paljoa päässyt jälkiä tutkailemaan.

Karhunvadelma

Viime talvena harmitti, kun rusakko mokoma pureskeli karhunvadelman ensimmäisen vuoden versot lyhyiksi ja kuorettomiksi. Kaikkea nekin syö. Keväällä mietin, mahtaako kasvi toipua moisesta kohtelusta.

Hyvin toipui. Versot kasvavat kovaa vauhtia ja lehdet ovat komeat. Olin ajatellut kiinnitellä versoja takana olevaan aitaan, mutta se on vähän hankalaa: oksissa on pitkät, terävät piikit ja ne katkeilevatkin helposti.

Toisen vuoden versoihin pitäisi tulla kauniit valkoiset kukkaset, ensi kesänä niitä sitten hämmästellään.

Keväällä laitoin pari nauhaa kotiloilta suojaavia kukkia penkin reunaan. Osa niistä taitaa jäädä vadelman varjoihin, mutta ehkä muutama jaksaa kasvaa kukkivaksi asti.

Mihinkähän se kotilonkarkotus perustuu, tuoksuunko.

Jäniksille juhlat

Kevätaurinko on hellinyt puutarhureita pari päivää, juuri sopivasti omenapuiden leikkauksen aikaan. Samalla harvennettiin syreenimetsää, joka on varsin korkeaa minun makuuni. Lisäksi leikkasin talventörröttäjät perennapenkeistä, tehden uudelle kasvulle tilaa.

Oksia ja varsia kertyi melkoinen pino. Siitä tulikin monta kassillista ravitsevaa oksasilppua - levitettäväksi karviaisille, ruusuille, karhunvadelmalle, pienille omena- ja luumupuille, alppiruusulle, sitruunapuulle, vadelmille... kaunista ja varmasti myös hyväntuoksuista.

Kyllä nyt kelpaa jänisten tulla juhlimaan. Nehän ovat muutenkin loikkineet puutarhassa koko talven. Joku mokoma söi upean karhunvadelman, sekä kauniin maanpeiteruusun.

Epäilen suurta rusakkoa, joka lompsii tyytyväisen oloisena kaiken talvea. Kas kun ei rapsutettavaksi tule.